Kestääkö se mitä vaan ?

Mä oon kasvanu vahvaks ihmiseks. Kovin monet asiat ei saa mua pelkäämään tai ajattelemaan ettenkö selviäis. Vanhempien riitaisa ero, lastenkodissa asuminen, iän ikuiset sijaisperheet ja oman äidin kuolema, voiko olla enää mitään mistä en nousis ? Sitä sopii miettiä. Ikinä ikinä ikinä mä en oo ollu niin onnellinen kun nyt. Tai siis jo yli vuoden ajan. Vannon etten koskaan uskonu mihinkään tälläseen. Aina joskus yllätti kamala tunne siitä, että mitä jos pian kaikki taas viedään multa pois. Mulla on kamala tapa aina ajatella kaikki niin, että varaudun pahimpaan. Puolen vuoden ajan Aleksin ja mun suhteesta ajattelin jokaisen riidan kohdalla ettei siitä nousta enää. "No mä tiesin et tää kuitenkin viedään multa pois". Puolen vuoden ajan raskaudesta ajattelin, ettei vauva voi olla kunnossa, ettei tää vaan voi olla mahdollista, ja että ihan varmasti jotain pahaa tapahtuu. Pahinta tässä se, etten jättäny näitä ajatuksia mun pään sisälle vaan psyykkasin myös Aleksia, "muista että on mahdollista........" ja kaikki mahdolliset kamaluudet tuohon perään.
Ahdistun helposti ja menetän toivoni helposti, oon semmonen marttyyri-luonne. Pienikin uhka että joku voi mennä pieleen, heitän hanskat tiskiin ja luovutan. Oon täysin varma siitä että peli on menetetty ja uskottelen itelleni ettei oo enää mitään pelastusta. Se on järkyttävän raskasta henkisesti.
Se mitä vuosi 2015 tuo tullessaan, on pelottavinta mitä tiedän. En voi sanoin kuvailla miten pelkään ja miten paljon se ahdistaa. Mitä enemmän tää vuosi kuluu, sitä surullisemmaks tuun. Mä ootan heinäkuuta, voi kamala miten paljon ootankaan että saan meidän rakkaan mun syliin! Heinäkuun jälkeen aika voisi pysähtyä, ei tarvitsis vaihtua enää yhtään kuukautta. Loppuvuodesta häämöttää mun täysi-ikäisyys, en halua sitäkään, se on liian loppuvuodesta. En halua en halua en halua. Se mitä joskus 15-vuotiaana piti mailman tärkeimpänä asiana, on nyt vaan ahdistuksen ja pelon aihe. En mä halua olla 18-vuotias koska siitä on enään kaksi kuukautta tammikuuhun 2015.
"Ensimäinen vauvavuosi on rankin, se syö parisuhdetta ja silloin kaikki eroaa." 
 "Jos parisuhteesi kestää ensimäisen vauvavuoden, kestää se  mitä vaan."
 "Muistakaa ensimäisen vauvavuoden aikana hoitaa ahkerasti parisuhdetta, se on hyvin tärkeää."
 "Ensimäisen vauvavuoden jälkeen kaikki on taas helpompaa."
 Vuodessahan on 12 kuukautta, vai mitä ? Elokuusta tammikuuhun on 5 kuukautta, vai mitä ? Entä ne loput 7 kuukautta, tammikuusta taas heinäkuuhun ? Niimpä niin. Voiko joku pliis kertoa mulle että selviän siitä ? Voiko joku pliis luvata että kaikki menee hyvin ? Voiko joku pliis lähettää meille kotiin kirjeen ettei Aleksin tarvitse lähteä ? Miks ei voi ?
"Parisuhdetta koettelevin asia on armeija, silloin kaikki eroaa."
 "Jos parisuhteesi kestää armeija-ajan, se kestää ihan  mitä vaan."
 "Muistakaa intin aikana rakastaa entistä lujemmin, yhteinen aika on tärkeintä."
 "Intin jälkeen kaikki on paljon helpompaa ja olette entistä läheisemmät."
 Entä sitten kun nämä kaksi yhdistetään ? Onko olemassa sellaista parisuhdetta joka sitten kestää nää molemmat niin mailman kamalinta asiaa, joiden aikana "kaikki eroaa" ? Mä todella uskon, että jos tästä selvitään, niin selvitään mistä vaan. Mä en todella usko että on mitään kamalampaa tai pelottavampaa olemassakaan. Meidän parisuhde on just sitä mistä oon aina haaveillu. Me oikeesti rakastetaan toisiamme ja uskotaan että näin kuuluu olla. Koskaan ei tuu ajatusta siitä että olisi parempi muualla tai jonkun muun kanssa. Toisen näkeminen on aina mailman paras tunne. Tässä parisuhteessa on kaikki mitä voi tarvita, ja tässä oon mailman onnellisin.
Silti mua pelottaa. Kestääkö se todella  mitä vaan ?