Synnytyskertomus osa2 - vihdoin alkaa tapahtua!

Huoneeseen kannettiin mulle sairaalavaatteet, oikein kaunis kukkakaapu, muoviset sairaalakengät, kertakäyttö mummokalsarit ja aikuisten vaippoja. Ihanaa. Mua jaksoi naurattaa vielä pitkän aikaa. Olin iloinen melkeinpä koko illan, jutskailtiin Aleksin kanssa ihan normi juttuja ja naureskeltiin, otettiin kuvia ja plärättiin somea. Aina kun supisti, kävelin huonetta ympäri ja keskityin hengittämiseen, Aleksi oli hiljaa.

Klo 20:30 mulle tuotiin iltapala huoneeseen. Ei oikein uponnut. Aina kun istuin sängylle asenteella "okei nyt mä yritän edes vähän syödä tai muuten mä en jaksa", heti alkoi supistaa ja oli lähdettävä liikkeelle. Jouduin jo tosissaan keskittymään hengittelyyn. Nojailin seiniin ja Aleksiin. Pian se mun iltapala tultiin hakemaan pois ja varoiteltiin kohta otettavista verikokeista. 

"Haluutko sä jotain kivunlievitystä?" 

"En mä tarttee..."

Odottelin verikokeiden ottajaa ja ravasin ympäri sitä pientä huonetta. Huoneeseen tuli iloinen sairaanhoitaja kärrynsä kanssa. Klo 21:00 Kolme putkiloa verta otettiin, piti kuulema tarkistaa ettei vaan oo mitään miltä vauvaa pitäisi suojata synnytysessä. En uskonut mitään olevan.  Halusin kävelemään käytävälle, saisin kävellä pidempää matkaa. Aleksi oli kokoajan mun tukena ja aina kun supistus tuli, roikuin sen kaulassa moittien itseäni, siis minkä hemmetin takia mä kieltäydyin siitä kivunlievityksestä ? Minkä takia just nyt piti leikkiä sankaria ? 

Tunnin verran käppäiltiin käytävillä ja pyörittiin ympyrää kunnes mä halusin takas huoneeseen, ajattelin että yrittäisin edes vähän levätä. Klo 22:00 huoneeseen tuli kätilö. Mut laitettiin käyrille, vauvan sykkeet oli 140-luokkaa ja supistuksia piirtyi tasaiseen tahtiin.

"Oo siinä käyrällä nyt hetki niin tuun kohta takasin, vahditaan että vauvalla on kaikki hyvin. Joku parikymmentä minuuttia niin tuun ottamaan sut pois siitä, koita olla mahdollisimman paikoillaan."

"Okei.. Voinko saada jotain kipulääkettä kun muuten en kyllä pysty olemaan tässä?"
Meni puol tuntia. Ketään ei kuulunut. Aloin jo tuskastua, en edelleenkään ollut saanut sitä kivunlievitystä, ja edelleenkin olin kiinni käyrässä enkä päässyt itse lievittämään supistusta. Tunnin päästä kätilö tuli takaisin huoneeseen irroittamaan käyrät. Sain reiteen piikin.
"Tän pitäis auttaa niihin kipuihin, ja samalla tässä on sulle vähän sellasta unettavaa lääkettä kun sun ois nyt saatava unta tai et kyllä jaksa synnyttää."

Olin onnessani siitä että sain sitä jotain unettavaa. Jos vihdoin saisin nukutuks! Turha luulo. Supistukset vaan paheni ja ainoa mitä piikistä sain, oli kamala huimaus ja krapulan olotilaa muistuttava fiilis. Ei minkäänlaista kivunlievityksen tunnetta. Mulle tuli myös kamala hiki ja huimaus. Väänsin huoneen lämmönsäätöä kokoajan viileämmälle, Aleksi paleli peiton alla ja mä kävelin hiki otsalla ilman vaatteita ympäri huonetta. Pian Aleksi nukahti ja mä jatkoin kävelyä käytävillä. Aina supistuksen tullessa kovensin tahtia niin, että kun supistuksen huippu oli päällä, melkein juoksin. Välillä helpotti, välillä tuntui entistä pahemmalta. Klo 01:45 taas käyrille. Säännöllisiä supistuksia, vauvan sykkeet 150. En pystynyt enää makaamaan vaan käyrillä oli oltava istualteen. Aleksi heräsi mun puuskutukseen käyrällä. Yritin hokea että nukkuu nyt kun voi, mutta sinnikkäästi mies istui mun vieressä ja piti kädestä. Yhdessä mentiin. 

Klo 02:15 pääsin suihkuun. En voi käsittää miten paljon se saikaan aikaan. Suihkussa olin jo varma ettei mua enää edes supista, koska lämmin vesi turrutti kipua niin hyvin. Säädin suihkua aina vaan kuumemmalle, ja aina supistuksen tullessa osoitin suihkulla vuorotellen alavatsaan ja vuorotellen alaselkään. En halunnut lähteä suihkusta ollenkaan vaan olin siellä niin pitkään kunnes huimaukseltani en pystynyt enää seisomaan. Klo 03:30 tulin suihkusta takaisin huoneeseemme ja siellä kätilö jo odotteli sisätutkimusta varten.

"Sormelle oot auki, kanavaa ei oo enää jäljellä."

"Siis sormelle vaan?"

"Joo. "

Mä vajosin niin alas. Kaikki ne supistukset oli ollut "turhia". En voinut käsittää mitä kipua tulisin vielä tuntemaan jos nää jo kestetyt supistukset oli liian heikkoja avaamaan paikkoja enempää. Kätilö yritti lohduttaa että kanava on sentään jo hävinnyt, että kyllä siellä kokoajan tapahtuu. Ei lohduttanut, sattui niin paljon ja tiesin etten synnyttämään pääsisi vielä pitkään aikaan. Aika mateli. Ja taas jouduin käyrille. Tuntui että istuin siinä piinapenkissä kokoajan, oli niin vaikea istua paikoillaan ja tuijottaa monitorista numeroita aina pidempään kun oli luvattu. Aina supistuksen tultaessa Aleksi "nitkutti" mun alaselkää, eli siis nyrkeillä paineili alaselästä, se helpotti.
04:15 Kätilö tuli huoneeseen komentaen nukkumaan. Mua suututti, ei todellakaan toivoakaan käydä nukkumaan niissä kivuissa. Sain grammasen panadolin ja kuumageelipussin. Aleksi sitoi sen mun selkään kiinni ja yritettiin nukkua. Aleksi tais saada hetken unta, mä en minuuttiakaan. 06:30 kätilö tuli kysymään haluttaisko aamupalaa. Tiesin etten saisi mitään syötyä mutta päätin taas yrittää. Ja no, olihan Aleksin saatava syödäkseen. Klo 07:00 taas kerran, käyrille. Koitin sanoa etten pysty enää, kivunlievityksistä ei tietookaan ja mun ois pitänyt taas puol tuntia istua paikoillaan. Vauvaa oli kuitenkin seurattava ja puolen tunnin piina alkoi taas. Nitkutus alaselässä ja Aleksin tsempit sai jaksamaan, olin aivan puhki. Käyriltä kun pääsin, tultiin taas ottamaan verikokeita, sillä mun tulehdusarvot oli ollut koholla edellisissä. Pari päivää kestänyt flunssa oli niissä kivuissa jo melkein unohtunut, mutta nyt uhkailtiin jo antibiootilla. Mua alkoi pelottaa, olisko meidän vauvalla nyt joku tulehdus.
07:45 tuli aamupala. Sain kahvin juotua, syöminen ei onnistunut taaskaan. Niissä kivuissa oli turha edes yrittää. Tarjotin haettiin pois.
"Mä tuun kohta laittamaan sut tohon käyrille."
"Mut mä olin ihan äsken"
"Niin no jos kestäisit ihan parikymmentä minuuttia vaan!"
Tunti. Tunnin istuin niissä johdoissa kiinni taas kerran tuijottaen sitä monitoria. Supistuksen tullessa numerot kohosivat aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Multa pääs itku.
"Mä en Aleksi jaksa enää."
"Kyllä sä jaksat!" ♥
Kätilö tuli ja vihdoin kysyttiin kivunlievityksestä. Klo 09:00 pyysin päästä taas suihkuun, se oli niin helpottavaa viime kerralla. Jätin Aleksin huoneeseen odottamaan ja painelin taas suihkuun, ja kyllä helpotti. Ei niin paljoa kuin viimeeksi, mutta helpotti kuitenkin. Klo 10:00 tulin suihkusta takaisin huoneeseen jossa kätilö jo odottelikin.

"Tota... Niistä sun verikokeista"
"No eikai siellä ollut mitään ?"
"On noi sun tulehdusarvot sen verran nousussa et täytyy nyt laittaa suhun tippa kiinni ja antibiootti virtaamaan, ihan vaan vauvan suojaksi"
Noniin. Mä siis oikeesti synnytän kipeenä, kuumeessa ja tulehdusarvot korkeella. Kanyylin laittaminen oli tuskaa, se ei meinannut millään onnistua ja supistukset pisti mut kiemurtelemaan sängyllä. Vihdoin kuitenkin kuulin jotain mikä sai olon helpottumaan.
"Sitten kun tää on valunut niin pääsette synnytyssaliin!"

Synnytyskertomus osa1 - mistä kaikki alkoi ?

1.8.2014 Syntyi ihana poika. Meidän pieni rakas. Täydellinen ja niin arvokas. Mutta helppoa se ei ollut, eikä kivutonta. Kaikkea muuta. Palkinto onneksi korvasi kaiken, täysin. Kerron nyt kuinka kaikki sitten loppujen lopuksi meni ja miten pojan matka tähän kylmään mailmaan kävi. Teen muutaman postauksen tästä aiheesta, sillä muuten joudun kirjoittamaan tätä monta päivää ja sitten joudutte odottamaan ;D. Synnytyshän lasketaan alkaneeksi vasta, kun supistukset on säännöllisiä tai lapsivesi mennyt. Mä nyt kuitenkin kerron vähän laajemmin, mistä kaikki lähti käyntiin ja mikä edelsi mitäkin, niin on helpompi saada se kuva kokonaisuudesta. Oon pahoillani etten muista kaikkea tarkkaan, se loputon valvominen pisti pään aika hataraks! Kerron kuitenkin kaiken niin tarkasti kun vaan muistan, ja mahdollisimaan selvästi.
Laskettu aikahan mulla oli 29. heinäkuuta. Tuo päivä oli ja meni, ei mitään tuntemuksia eikä edes harjoitussupistuksia. Mulla oli niin varma olo siitä että yliajalle mennään ja pahasti. Ei edes jännittänyt, lähinnä oli semmonen "noni, mähän tiesin" -fiilis. Seuraavana päivänä mulla oli varattu aika pankkiin. Aamulla heräsin ja taas olo niin varma, ei mitään tuntemuksia vieläkään missään. Vessassa sitten huomasin että kappas, limatulppa lähti. Olin vähän innoissani, edes joku merkki siitä että ollaan edes vähän lähempänä! En pitänyt sitä kuitenkaan sen isompana merkkinä mistään, joillakinhan irtoaa limatulppa monia viikkoja ennen synnytystä, ja tosiaan kun mun kroppa ei kertonut mulle mitään muita merkkejä mistään. Pyöräilin pankkiin 4km ja takaisin kotiin 4km, eikä edes tuo helteessä 8km polkeminen saanut mulle mitään aikaseks. Taas olin varma siitä etten mä koskaan edes synnytä. Illalla alkoi tulla pieniä supistuksia. Silloin en tiennyt niiden olevan supistuksia ja mietinkin ihan älyttömän paljon miltä ne sitten loppujen lopuks tuntuu. Lopulta hylkäsin ajatuksen supistuksista, koska olin varma ettei ne vois olla niin kivuttomia. En kuitenkaan saanut nukutuks, sen verran kuitenkin teki kipeetä. Aamulla mulla oli neuvola-aika ja yöllä sanoinkin Aleksille "kumpa pääsis tänään synnyttämään nii ei tartteis mennä neuvolaan kun on niin kuuma!". Kuitenkin aamu tuli ja neuvolaan oli lähdettävä. Kävelin vessaan pesemään hampaita ja kesken kaiken jotain tuli housuun. Tuijotin itteeni peilistä tyhmä ilme naamalla, hammasharja suussa ja pidätin hengitystä. Meniks multa oikeesti lapsivesi ? Pesin hampaat loppuun ja kävin vessassa. Määrä oli niin pieni ettei se lapsivettä voinut olla mitenkään. Vähän jäi siinä vaiheessa arveluttamaan että mitähän ihmettä nyt tapahtuu. Mitään tuntemuksia en saanut vieläkään, ei supistuksia yön jälkeen eikä muitakaan merkkejä mistään. Menin keittiöön tekemään ruokaa ja laitoin terveyssiteen jos tätä mystistä nestettä tulisi lisää, soittaisin äitipolille. Kesken ruuanlaiton alkoi polttelu. Supistuksia tuli jo monta kertaa tunnissa enkä pystynyt ottamaan niitä vastaan paikoillani. Oli pakko kävellä ja puuskuttaa. Jossain vaiheessa Aleksi heräs tähän mun puuskutukseen ja mä sitten rentona totesin etten ollut varma, oliks multa mennyt lapsivesi vai ei. Aleksin ilme oli näkemisen arvonen kun se sitten sai kysyttyä että mitenniin en voinut olla varma ? Kerroin määrän olleen niin pieni että ei tässä nyt kuitenkaan mitään ala tapahtua. Kävin taas vessassa ja side oli kastunut. Soitin äitipolille ja siellä kehoitettiin tulla tarkastukseen heti samana päivänä kun viikkojakin oli jo 40+3. Me oltiin Aleksin kanssa suunniteltu menevämme kavereiden kanssa vielä päiväkahville kaupunkiin, joten sovittiin että Aleksi menee jo edeltä sinne odottamaan mua sieltä äitipolilta pois. Oltiin molemmat niin varmoja siitä että turha reissuhan siitä tulee ja mä voin sitten sairaalasta lähteä sinne kahville.
Sairaalassa mut laitettiin käyrille, tarkkailtiin puolisen tuntia vauvan sydänääniä ja niitä mun supistuksia. Tässä vaiheessa supistukset oli edelleen aika laimeita, en halunnut särkylääkettä ja pystyin olla käyrillä mukisematta. Kätilö tuli tarkastamaan käyrän ja totesi vauvan olevan oikein virkeä ja supistusten olevan epäsäännölliset. Seuraavaksi tehtiin sisätutkimus. "Sormelle auki, kanavaa jäljellä 2cm. Vauvan pään päällä tuntuu vielä kalvo että ei sulta oo lapsivesi mennyt". Kätilö sanoi kuitenkin synnytyksen olevan lähellä, pari päivää kuulemma menisi vielä. Petyin. "Mähän arvasin että turha reissu tää olis!". Kätilö halus kuitenkin vielä tehdä varmuuden vuoksi testin siitä nesteestä mitä oli tullut. Siinä se pyöritteli kaiken mailman testiputkiloita ja höpisi lähellä olevasta synnytyksestä ja siitä kuinka nyt pitää lähteä kotiin vaan lepäämään ja odottamaan. Kesken lauseen tuli kuitenkin "paaaaitsi että... Ethän sä kyllä lähde yhtään minnekkään, lapsivettä se on sittenkin ollut!" Mä rupesin nauramaan! Vauva oli saanut tehtyä kalvoihin ylös reiän niin, ettei koko lapsivesi päässyt hulahtamaan kerralla ja lääkäri tunsi edelleen kalvon alhaalla. Ovela poika! Tuli uskomaton olo, siis jäänkö mä nyt oikeesti synnyttämään ? Kello oli jotain 18 luokkaa ja laitoin Aleksille viestiä, etteivät odota mua turhaan sinne kahville sillä mä jäisin nyt sairaalaan. Pian Aleksikin tuli paikalle, ja saatiin huone kahdella sängyllä. Taidettiin molemmat olla aika innoissaan.

Sairaalakassi

Se paljon puhuttu ja kysytty. Mä inhoon pakkaamista, oon saamaton, laiska ja hoidan aina asiat viime tipassa. Se näkyy myös tässä asiassa. Viikon jokaisena päivänä oon hokenut et "pitäis muute pakata se sairaalakassiki" ja aina jättänyt sen silti tekemättä. Kokoajan kysellään et jokos oot sen pakannut ja mitäs se sitten sisältää ? No nyt, vihdoin oon se pakannut!
Googlettelin aika paljon tätä asiaa, että mitä kannattaa ja pitää ottaa mukaan ja mitä ei. Versioita löytyi noin sata, toiset sanoo et omat tossut ja aamutakit ja suihkumyssyt ja neulontavälineet ja vauvalehtiä ja kirjoja ja vihkoja ja kyniä ja vaikka mitä. Ja sit taas osa on meiningillä et "lähtö ku tulee nii hammasharja ja neuvolakortti matkaan ja menoks!" Osa neuvoo myös olla pakkaamatta mitään, et kyllähän sitä ehtii sittenkin kun oikeesti se lähtö tulee. Mä oon kuitenkin semmonen ihminen et ajaudun heti hirveeseen paniikkiin jos jotain tapahtuu, enkä enää osaa ajatella tai toimia järkevästi. Siks mun oli kyllä ihan pakko pistää tavarat jo valmiiks kasaan, en voi ees kuvitella mitä siitä lähtöhetkellä tulis...

Neuvolakortti, lompakko ja käteistä. Neuvolakorttihan on ainoa asia mikä on ns. pakko olla mukana kaikilla. Lompakosta löytyy kela-kortit, pankkikortit, henkilöllisyystodistukset sunmuut ja käteistä on hyvä olla sairaalan kanttiinin takia. Tabletti ja laturi. Mä en usko et sairaalassa ihan hirveä tekemisen puute ehtii iskeä, haluan sieltä kuitenkin mahdollisimman äkkiä pois, ja siellä oltavan ajan saan varmasti kulumaan vauvaan ja itseeni. Kuitenkin tuo tabi on mulla joka paikassa aina mukana niin voi sitä sitten selailla jos haluaa. Tällä myös hyvä ottaa kuvia pikkumurusta! Henkilökohtaiset hygieniatarvikkeet. Eli deodorantti, hoitovoide, kuivashampoo, hammasharja, hammastahna, hiuksiin jätettävä hoito, sheiveri, tangle teezer, pompuloita, kosteuspyyhkeitä ja vanupuikkoja. Lisänä liivinsuojat ja särkylääke, joita varmasti saa sairaalasta mutta halusin varulta pakata silti mukaan (vaikka kotimatkaa varten). Unohdin näköjään kuvata shampoon ja suihkugeelin erikseen, mutta nekin on kyllä tuolla kassissa :D Kauneudenhoitoon. Muutama perusmeikki jolla saa kasvoihin vähän jotain eloa jos siltä tuntuu että jaksaa ehostaa. Kaikkia meikkejä en kuitenkaan missään tapauksessa lähde sairaalaan raahaamaan! Lisäksi huulirasva ja pinsetit, molempiin kehittynyt lievä riippuvuus... Kotimatkalle. Vauvan oma viltti ja pari vastasyntyneen tuttia. Kummastakaan en tiedä tarvitaanko, mutta kumpikin semmonen mitä sit saattaakin tulla ikävä jos ei oo mukana. Suomen kesästä kun ei aina tiedä, niin onpahan viltti heittää muksun päälle lämmittämään jos on ikävä keli. Tuttia syö jos syö, sen näkee sitten! Syömistä ja juomista. Tätä en tullut ees ajatelleeks mut jokaisessa googletetussa listassa suositeltiin pakkaamaan laukkuun jotain karkkia ja juomista. Nyt on vakkari-lempparit pakattu, katotaan miten kauan ne vaan pysyy tuolla laukussa... Harmi kun jäätelöä ei voi pakata !! Omat vaatteet. Huppari, legginssit, toppi, alusvaatteet. Taas kerran kun tästä Suomen kesästä ei aina tiedä... Valitsin mahdollisimman rennot ja isot vaatteet jotka varmasti mahtuu ja tuntuu hyvältä päällä. Vauvan vaatteet. Voi miten vaikeeta olikaan päättää mihin vaatteisiin oma rakas puetaan ensimäistä kertaa! Tai siis tietty ekat päivät menee sairaalan vaatteissa, mutta siis omat ekat vaatteet. Tumput, sukat, pipo, huppari, pöksyt ja lyhythihanen body. Uskon että hyvät heinä-elokuun säälle vastasyntyneellä. Jos liian kuumat niin huppari pois, jos liian kylmät niin vilttiä päälle! Nää on kaikki kokoa 50-56, googlettelin tätäkin asiaa ja tosi monet kertoivat vauvojen hukkuneen 56-kokoisiin vaatteisiin kun sairaalasta pääsivät. Noh, senkin näkee sitten!

Vauvan vaatteet

Tätä postausta toivottiin jokin aika sitten muutamaankin otteeseen, joten here you go! Esittelyssä siis meidän pojan vaatekaapin sisältö. En ihan kaikkia vaatteita kuvannut, mutta valtaosa on kyllä tässä. Jälkeenpäin jälkiviisaana oisin vaihtanu tuohon alle jonkun muun värisen lakanan, tosi hölmösti jää noi vaaleet vaatteet "näkymättömiks" mutta mennään nyt näillä...

T-paita malliset bodyt kokoa 50

Pitkähihaiset bodyt kokoa 50.

Pitkähihaiset bodyt kokoa 56.

Pitkähihaiset bodyt kokoa 56.

Pitkähihaiset bodyt kokoa 56.

T-paita malliset bodyt kokoa 56.

Pitkähihaiset bodyt kokoa 60.

2 Pitkähihaista ja 1 t-paita mallinen body kokoa 60/62.

Pitkähihaiset bodyt kokoa 70/74.

Alimmaiset potkupuvut kokoa 56, päällimmäisin 62.
Housut kokoa 50.

Housut kokoa 50.
Housut kokoa 56.
Housut kokoa 56.
Velour-pöksyt kokoa 60/62.
Puolipotkarit kokoa 56.Puolipotkarit kokoa 60/62.
Puolipotkarit kokoa 68/74.
Päällä oleva huppari kokoa 56, alempi 62.
Yöpuvut kokoa 50.
Yöpuvut kokoa 56/60/62.
Yöpuvut kokoa 68/74.
Pitkähihaiset kokoa 56, t-paidat 56/60/62
Alin haalari kokoa 68, päällä olevat 56 ja 62.
Takki kokoa 60, haalari 74.
Pipoja ja myssyjä, vauvakokoja 1-3month.
Sukkia, vauvakokoja 1-3month.
Oon monet kerrat jo päättänyt että "nyt ei tarvii enempää ostaa vauvalle vaatteita, näillä pärjää kyllä aluks hyvin" ja sitten seuraavana päivänä kantanut taas kotiin lisää bodyja ja housuja. Kertokaa kokeneemmat, onko tässä tarpeeksi, ja mitä pitäisi ehkä ostaa lisää ? Vai pärjätäänkö näillä ? Mä kyllä rakastan näitä pieniä ja suloisia vaatteita, mut turhaan en viitsis niitä varastoida kaappiin jos niitä ei sitten "ehikkään" käyttämään.

Kestääkö se mitä vaan ?

Mä oon kasvanu vahvaks ihmiseks. Kovin monet asiat ei saa mua pelkäämään tai ajattelemaan ettenkö selviäis. Vanhempien riitaisa ero, lastenkodissa asuminen, iän ikuiset sijaisperheet ja oman äidin kuolema, voiko olla enää mitään mistä en nousis ? Sitä sopii miettiä. Ikinä ikinä ikinä mä en oo ollu niin onnellinen kun nyt. Tai siis jo yli vuoden ajan. Vannon etten koskaan uskonu mihinkään tälläseen. Aina joskus yllätti kamala tunne siitä, että mitä jos pian kaikki taas viedään multa pois. Mulla on kamala tapa aina ajatella kaikki niin, että varaudun pahimpaan. Puolen vuoden ajan Aleksin ja mun suhteesta ajattelin jokaisen riidan kohdalla ettei siitä nousta enää. "No mä tiesin et tää kuitenkin viedään multa pois". Puolen vuoden ajan raskaudesta ajattelin, ettei vauva voi olla kunnossa, ettei tää vaan voi olla mahdollista, ja että ihan varmasti jotain pahaa tapahtuu. Pahinta tässä se, etten jättäny näitä ajatuksia mun pään sisälle vaan psyykkasin myös Aleksia, "muista että on mahdollista........" ja kaikki mahdolliset kamaluudet tuohon perään.
Ahdistun helposti ja menetän toivoni helposti, oon semmonen marttyyri-luonne. Pienikin uhka että joku voi mennä pieleen, heitän hanskat tiskiin ja luovutan. Oon täysin varma siitä että peli on menetetty ja uskottelen itelleni ettei oo enää mitään pelastusta. Se on järkyttävän raskasta henkisesti.
Se mitä vuosi 2015 tuo tullessaan, on pelottavinta mitä tiedän. En voi sanoin kuvailla miten pelkään ja miten paljon se ahdistaa. Mitä enemmän tää vuosi kuluu, sitä surullisemmaks tuun. Mä ootan heinäkuuta, voi kamala miten paljon ootankaan että saan meidän rakkaan mun syliin! Heinäkuun jälkeen aika voisi pysähtyä, ei tarvitsis vaihtua enää yhtään kuukautta. Loppuvuodesta häämöttää mun täysi-ikäisyys, en halua sitäkään, se on liian loppuvuodesta. En halua en halua en halua. Se mitä joskus 15-vuotiaana piti mailman tärkeimpänä asiana, on nyt vaan ahdistuksen ja pelon aihe. En mä halua olla 18-vuotias koska siitä on enään kaksi kuukautta tammikuuhun 2015.
"Ensimäinen vauvavuosi on rankin, se syö parisuhdetta ja silloin kaikki eroaa." 
 "Jos parisuhteesi kestää ensimäisen vauvavuoden, kestää se  mitä vaan."
 "Muistakaa ensimäisen vauvavuoden aikana hoitaa ahkerasti parisuhdetta, se on hyvin tärkeää."
 "Ensimäisen vauvavuoden jälkeen kaikki on taas helpompaa."
 Vuodessahan on 12 kuukautta, vai mitä ? Elokuusta tammikuuhun on 5 kuukautta, vai mitä ? Entä ne loput 7 kuukautta, tammikuusta taas heinäkuuhun ? Niimpä niin. Voiko joku pliis kertoa mulle että selviän siitä ? Voiko joku pliis luvata että kaikki menee hyvin ? Voiko joku pliis lähettää meille kotiin kirjeen ettei Aleksin tarvitse lähteä ? Miks ei voi ?
"Parisuhdetta koettelevin asia on armeija, silloin kaikki eroaa."
 "Jos parisuhteesi kestää armeija-ajan, se kestää ihan  mitä vaan."
 "Muistakaa intin aikana rakastaa entistä lujemmin, yhteinen aika on tärkeintä."
 "Intin jälkeen kaikki on paljon helpompaa ja olette entistä läheisemmät."
 Entä sitten kun nämä kaksi yhdistetään ? Onko olemassa sellaista parisuhdetta joka sitten kestää nää molemmat niin mailman kamalinta asiaa, joiden aikana "kaikki eroaa" ? Mä todella uskon, että jos tästä selvitään, niin selvitään mistä vaan. Mä en todella usko että on mitään kamalampaa tai pelottavampaa olemassakaan. Meidän parisuhde on just sitä mistä oon aina haaveillu. Me oikeesti rakastetaan toisiamme ja uskotaan että näin kuuluu olla. Koskaan ei tuu ajatusta siitä että olisi parempi muualla tai jonkun muun kanssa. Toisen näkeminen on aina mailman paras tunne. Tässä parisuhteessa on kaikki mitä voi tarvita, ja tässä oon mailman onnellisin.
Silti mua pelottaa. Kestääkö se todella  mitä vaan ?